Masennus - totuus elämästäni?

Oon jo pitkään halunnut kirjoittaa tästä tänne, mutta mulla ei ole ollut uskallusta enkä oo tiennyt miten mun pitäis nää asiat sanoa. Nyt mä yritän kertoo teille minkälaista mun elämä on ja mitä kaikkea mun päässä liikkuu.

Jokainen ihminen on elämänsä aikana ollut masentunut tai tulee olemaan. Se voi johtua stressistä, läheisen kuolemasta tai olla ihan syysmasennusta jota monilla ihmisillä on tähän vuodenaikaan. Mulla tää olotila ei oo pelkästään pientä syysmasennusta ja alakuloisuutta. Tää sama olotila mulla on ollut jo monta vuotta.

   Kaikki alkoi siitä kun siirryin yläasteelta lukioon ja aloin kilpailemaan yleisurheilussa paljon tavoitteellisemmin. Asetin itselleni ihan liian korkeita tavoitteita molemmissa ja treenasin ja opiskelin vuoden verran ihan hulluna. Suoraan sanoen, kun katson nyt taaksepäin niin en tiedä miten oon pytynyt kaikkeen siihen vaikka mun mieliala laski koko ajan alaspäin. Mä suoraansanoen paloin loppuun. Ihmiset mun ympärillä eivät varmaan huomanneet kuinka paha olo mulla oli koko ajan ja kuinka yritin vaan pitää yllä hyvää fiilistä ja vakuuttaa itseni siitä, että tää kaikki on vaan joku vaihe mikä menee nopeasti ohi. Mutta asiat eivät ole koskaan niin yksinkertaisia miltä näyttävät.

Jostakin syystä en halunnut puhua asioista mun vanhemmille enkä oikeastaan kenellekään muulle ihmiselle. Mun paha olo vaan paheni koko ajan enkä enää jaksanut keskittyä kouluun. Elämä pyöri suurimmaksi osaksi yleisurheilun ympärillä ja paineet tuntui liian kovilta. Mua alkoi ahdistamaan ihmisten lähellä oleminen ja koulussa halusin vaan istua yksin jossain nurkassa jotta ei tarvitsisi puhua kellekkään. Kotona vaan halusin maata sängyllä ja olla omissa oloissani. Silloin mulla napsahti. En vaan enää jaksanut. Ahdistus ja henkinen huono olo kävi liian suureksi sietää. En tiedä kuinka monet on huomanneet, että mä oon ollut itsetuhoinen jo parin vuoden ajan. Edes mun vanhemmat eivät huomanneet sitä yli puoleen vuoteen. Sanon tämän tässä vain sen takia, että välttyisin kysymyksiltä joita ihmiset kysyvät nähdessään jälkiä mun käsissä. En oo ylpeä siitä mitä oon tehnyt, mutta silloin mikään ei tuntunut helpottavan mun henkistä kipua, ei mikään muu kuin fyysinen kipu.

Alkuvuodesta 2015 mä tapasin mun nykyisen poikaystävän, joka oli se henkilö johon mä lopulta pystyin luottamaan ja jolle mä pystyin kertomaan mun asioista. Samoihin aikoihin mun silmät avautui sen verran, että tajusin, että mun täytyy tehdä jotain tälle asialle. Tää sitten johti siihen, että lopetin yleisurheilun kokonaan kauden 2015 jälkeen. Mun pää ei vaan kestänyt sitä enää. Siitä lähtien mun elämä on alkanut mennä hiukan parempaan suuntaan. 

Mä en oo hakenut tähän mun tilaan muuta apua kuin jutteluapua, mutta vieraalle ihmiselle omasta elämästä kertominen tuntui musta luonnottomalta, vaikka niillä onkin vaitiolovelvollisuus. Mulle ei siis ole todettu mitään, mutta mun ympärillä olevat ihmiset jotka näkee millanen mä oikeasti oon niin tietää, että oon masentunut. Saatan vaikuttaa sosiaaliselta ja iloiselta tytöltä joka kulkee aina hymy huulilla, mutta suurimmaksi osaksi se hymy on vaan naamio jota pidän mun kasvoilla. Mulla on ihan selkeästi välillä hyviä kausia ja huonoja kausia. Silloin kun menee huonosti, mä saatan itkeä itseni uneen ja mun pitää todellakin tehdä töitä että nousen aamuisin ylös sängystä enkä viettääisi koko päivää telkkarin tai koneen ääressä. Tällä hetkellä mä en pärjäis ilman mun hyviä ystäviä. Mulle ystävyyssuhteet on olleet aina vaikeita. Ystävät on kääntyneet mua vastaan, jättäneet ulkopuolelle ja pettäneet mun luottamuksen useasti. Sen takia mä Oon niin kiitollinen niille ihmisille jotka kuuntelee mua ja joihin voin luottaa. Joonas, Jassu ja Anni - kiitos teille en tiedä mitä tekisin ilman teitä ❤

Mun elämä ei ole todellakaan mitään ruusuilla tanssimista vaan mun pitää joka päivä taistella, jotta jaksaisin panostaa asioihin. Haluun pyytää anteeksi niiltä, joille en oo asioistani sanonut, mikä on sitten johtanut siihen, että olisin hylännyt heidät. Ei en ole. En vain jaksa tehdä mitään saatikka sitten pitää yhteyksiä muihin ihmisiin. Jotkut teistä varmaan luulee, että tää teksti on jotain huomion hakuisuutta ja sellaista että haluaisin, että minua säälittäisiin. Ei, tämä ei ole todellakaan sellainen teksti ja nää asiat vaan on läsnä mun elämässä, enkä jaksa selittää asioita jokaiselle ihmiselle erikseen.

-Laura

Elämän puuttuva palanen

Meillä oli kotona pienimuotoinen projekti. 1000 palan palapeli aiheena Ranska. Heti alusta alkaen mietin että onko siinä kaikki palat tallella ja loppua kohden näytti siltä, että on. Sitten kun palapeli oli valmis, niin yksi pala puuttui. Sitä ei löytynyt ja todennäköisesti se on joskus joutunut lattialle ja imurin uhriksi. Aluksi se ärsytti, mutta sitten aloin miettimään, että tuo palapeli kuvastaa erittäin hyvin elämää. Artistit tekevät lauluja siitä, kuinka heidän sydämestään puuttuu palanen tai että he eivät ole täydellisiä, kun jokin puuttuu. Minun mielestäni elämä on aina kuin palapeli josta puuttuu pala tai kaksi. Jos elämä olisi yhtä täydellinen kuin palapeli kaikilla paloilla, ei olisi tarkoitusta elää. Ainakin minun mielestäni.

Elämä voi tuntua täydelliseltä tai sitten aivan kauhealta. Mutta mitä on täydellinen elämä? Onko se sitä että on naimisissa tai muussa parisuhteessa? Että on lapsia tai paljon ystäviä? Onko se sitä, että on onnellinen? Jokaisella on varmasti oma käsityksensä täydellisestä elämästä. Tavalliset ihmiset haaveilevat kuuluisten henkilöiden "täydellisestä" elämästä, mutta onko heidänkään elämä niin täydellistä kuin näyttää? Onhan heilläkin palasiksi revittyjä parisuhteita ja paineita olla hyvä omalla alallaan. Minun mielestäni täydellinen elämä olisi teoriassa sitä, että ei tarvitsisi huolehtia mistään. Olisi aina tarpeeksi rahaa, olisi terve ja hyvässä kunnossa, hyvä tukiverkko ympärillä ja oma perhe. Ei tarvitsisi tehdä mitään ja kaikki järjestyisi aina itsestään. Mutta onko tässä täydellisessä elämässä mitään järkeä? Jos ei tarvitse ponnistelemaan minkään asian eteen vaan kaikki tuodaan suoraan hopeatarjottimella. Ei tulisi onnistumisien hetkiä eikä epäonnistumisien. Ei tulisi niitä tunteita, joita tunnemme joka päivä. Elämästä siis puuttuu meillä kaikilla yksi pala, jota ei edes tarvitse täyttää. Elämä ei olisi mitään ilman ponnisteluja kohti täydellistä, jota ei voi oikeastaan saavuttaa. Meillä kaikilla on velvollisuuksia huolehtia toisistamme, opiskella tai käydä töissä ja tietenkin maksaa veroja. Se ei välttämättä aina mene putkeen ja vaikeuksia tulee aina elämässä eteen, mutta olisiko elämä elämisen arvoista, jos näitä kohtaamisia ei tulisi? Jokainen varmaan kokisi itsensä loppujen lopulta tyhjäksi täydellisessä maailmassa ja eihän se sitten enää olisi täydellistä.

Selasin tässä pari päivää sitten Facebookia ja löysin erään videon jonka sitten jaoinkin omalla sivullani. Video saikin minut miettimään myös tätä elämän täydellisyyttä ja monimuotoisuutta. Elämä on ihme kaikilla tasoilla ja jokaisen elämä on arvokas. Videossa on luokka ja opettaja pyytää oppilaitaan listaamaan maailman 7 ihmettä. Nämä oppilaat alkoivat tietenkin luettelemaan suosituimpia maailman ihmeitä, jotka olivat lopulta: Grand Canyon, Kiinanmuuri, Panaman kanava, Taj Mahal, Empire State Building, Pietarin kirkko ja Egyptin pyramidit. Yksi tyttö ei kuitenkaan luetellut näistä mitään, vaan hänen ihmelista näytti tältä: Se että pystyy tuntemaan, se että pystyy koskettamaan, se että pystyy näkemään, pystyy kuulemaan, pystyy maistamaan, pystyy nauramaan ja rakastamaan. Monet meistä eivät arvosta näitä asioita ennen kuin joku/jokin vie jonkun näistä pois.

Mielestäni elämän täydellisyys koostuu näistä asioista, jos elämän täydellisyyden määritelmä pitäisi jotenkin luokitella. Silti, vaikka jokin näistä ihmeistä vietäisiin pois, elämä voisi olla täydellistä. Ihmiset kuvittelevat, että täydellinen elämä on sellaista, että on rahaa ja kuuluisuutta eikä mitään huolehdittavaa. Minun mielipiteeni tähän on kuitenkin se, että asiat eivät ole niin yksinkertaisia kuin jokin raha. Ihmisten pitäisi tavoitella yllä mainittuja 7 ihmettä eikä sitä, että elämässä ei tarvitsisi ponnistella, sillä se että joutuu tekemään töitä, tekee elämisestä erityistä.

-Laura

Fyysinen vs. henkinen väkivalta

Viime aikoina mä oon seurannut aika paljon muita ihmisiä ihan kadulla, mutta myös sosiaalisessa mediassa. Ihmiset kohtelee toisiaan ihan älyttömän huonosti. Netissä toisille voidaan sanoa anonyymisti vaikka mitä. Kadulla voi kuulla ihan helposti jo pienten poikien ja tyttöjen haukkuvan toisiaan homoiksi ja ämmiksi. Enkä nyt puhu mistään 12 vuotiaista vaan jo 6-7 vuotiaista lapsista, jotka vanhemmat päästävät yksin kaupungille. Nykyään lauseet, "saatanan homo" ja "vitun idiootti" on tosi yleisiä. Myönnän, käytän tuon tapaisia lauseita itsekin, vaikka ei pitäisi. Silloin kun mä itse olin ala-asteella niin mä muistan, että me kanneltiin opettajalle siitä, että joku pojista kiroili. Silloin se oli jotain niin äärettömän pahaa, mutta nytkyään ala-aste ikäiset ei välitä, mitä ne muille sanoo. Oikeastaan, monikaan ihminen ei välitä paljoa siitä mitä muille sanoo.

Omassa kaveriporukassa toisten kanssa pilaileminen ja toisille kuittaileminen voi olla ihan ok, jos porukka on sellainen, että siihen on totuttu. Mutta silloin kun kyse on toisilleen tuntemattomista ihmisitä, niin silloin sanat voisi pitää omassa suussa. Henkinen väkivalta on asia, joka koskee nykyään erittäin monia ihmisiä. Toisille haukkuminen on ok, mutta niille, joiden mieli on herkempi, sana idiootti voi vihlaista todella syvältä.

Jatkuva toisten haukkuminen tai uhkaileminen jne. on jo henkistä väkivaltaa, mikä on todella yleistä mm. tyttöjen koulukiusaamiseen liittyen. Kouluissa pojat tappelevat fyysisesti ja tönivät toisiaan ja asia on yleensä sillä selvä. Todella harvoin on niitä tapauksia, jolloin ns. uhri jää nuolemaan näppejään ja valittelee kotona itselleen, että "miksi mulla on nyt tuollainen mustelma tuossa" jne. Tytöillä asiat ovat yleensä aivan toisin. Tytöt haukkuvat toisiaan ja sanovat ilkeitä asioita. Uhkailevat, ivailevat, nauravat toisten kustannuksella jne. Tällöin kohteena ollut henkilö ei saa rauhaa, sillä sanat voivat tulla tajuntaan milloin tahansa, kuten nukkumaan mennessä. Tietenkin kiusaaminen on molemmilla sukupuolilla samanlaista siltä osin, että kiusattu miettii miksi hänelle tehdään näin ja onko hän jotenkin viallinen. Kyse on kuitenkin siitä, että onko fyysisesti satuttaminen yhtä paha asia kuin henkinen?

Esimerkki. Jos toinen sanoo vaikka silloin tällöin, että "Mä lyön sua kohta," voi toinen alkaa pelkäämään ja ajattelemaan, että milloin se lyö. Jos teen tällä tavalla niin kelpaakohan se tuolle toiselle, jotta se ei lyö mua rangaistukseksi. Ja vaikka vastapuoli ei koskaan löisi toista ihmistä, pelkkä uhkailu voi tuntua suoralta iskulta päin naamaa. Olisiko siis vain parempi lyödä kerran ja sopia asia sekä antaa anteeksi? Vai tuottaako uhkailu jonkinlaista tulosta?
  Siinä vaiheessa, esim. parisuhteessa tai hyvän kaverin kanssa, kun alkaa itse miettimään, että omalla mielipiteellä ei ole enää mitään merkitystä, on asiat huonosti. Aina pitää kuunnella molempia osapuolia, jotta kaikilla olisi hyvä olla. Tämän ihmiset unohtavat liian usein. Toisien mielipiteitä pitää kysyä ja niitä täytyy myös kuunnella ja arvostaa.

Nykypäivänä ihmiset ajattelevat suurimmaksi osaksi vain itseään. Muilla ei ole merkitystä, kunhan itsellä on hyvä olla. Tähän kohtaa sopisi hyvin puhki käytetty lausahdus, "Tee toisille niin, kuin toivoisit itsellesi tehtävän." Itse henkilökohtaisesti unohdan tuon liian herkästi ja jään myös usein jälkeenpäin miettimään, olisinko voinut sanoa eri tavalla tai ilmaista asian toisin. Toivottavasti muutkin ajattelevat niin...toivottavasti.

Miksi mä muutuin?

Miksi mä muutuin?

Siitä iloisesta ja aurinkoisesta lapsesta,
Joka ei koskaan tuntunut kuuluvan kouluporukkaan.
Siitä tytöstä, joka ei koskaan kuulunut joukkueeseen.
Tytöstä, joka hyppi eri ryhmien ja ihmisten välillä hakien hyväksyntää.
Siitä, joka ei koskaan löytänyt itselleen BFF:ää.
Tytöstä, joka ei kuulunut minnekään.
Tai mihinkään.
Joka ei tuntenut oloaan missään hyväksytyksi.
Siitä joka ei löytänyt paikkaa jonne kuuluu.
Tytöstä joka ei löytänyt edes itseään.

Mutta sitten joku löysi hänet...

Joku joka välitti.
Joku jonka sinisistä silmistä näki ymmärryksen.
Joku, joka kuunteli ja rohkaisi.
Joku, joka veti tytön pois syvimmistä syövereistä takaisin aurinkoon.
Takaisin iloon...hiljalleen.
Joku, jonka mukana tuli uusia ystäviä.
Uusia porukoita, joihin tyttö tunsi kuuluvasta.
Porukoita, jotka hyväksyivät hänet.
Ja pitivät hänestä.
Se ihminen, joka muutti tytön elämän.
Muutti hänet.
Rakasti häntä....

...Ja rakastaa edelleen.

Miksi siis muutuin? Kysymyksen pitäisi kuulua, Miksi en olisi muuttunut?

Uusi osoite, uusi alku

Kuten varmaan huomaatte olen muuttanut tämän blogin osoitteen ja nimen taas vaihteeksi. Mulla ei  ollut motivaatiota kirjoittaa tänne sellaisista aiheista, joita aioin. En oo pystynyt löytämään asioista sitä valoisaa puolta. Sitä pilven hopeareunusta. Siksi siis tämä nimen vaihdos tuntui luonnolliselta. 

  Blogin osoitteella on kyllä tarkoituksensa tälläkin kertaa. Oon tässä muutamien vuosien varrella miettinyt moneen otteeseen, että kuinka paljon haluaisinkaan aloittaa mun elämän alusta. Muuttaa niitä asioita, mitä mulle on tapahtunut ja muuttaa tän tilanteen, jossa nyt olen. Haluisin pyyhkiä mun elämästä pois ala-asteen kiusaamisen, ne ystävät, jotka ovat kääntäneet mulle selkänsä. Haluisin poistaa kaikki ne typerät teot joita oon tehnyt muille ja itselleni sekä tän jonkinlaisen masennuksen, joka on vaivannut mua jo useamman vuoden. 

  Olisi vain helpompaa aloittaa alusta ja tehdä asiat toisin. Toisaalta taas en haluaisi luopua mun perheestä, niistä ystävistä, jotka vielä välittävät. En haluaisi luopua niistä saavutuksista, mitä oon saavuttanut enkä haluais menettää mun poikaystävää, joka on viimeisen vuoden aikana ollut mulle korvaamaton ja saanut mut hymyilemään huonoinakin päivinä.

Nyt on kuitenkin aika aloittaa tämä blogi puhtaalta pohjata. Näyttää niitä hyviä puolia, mutta myös niitä huonoja. Jos on huono päivä niin sitten on huono päivä. Ei siitä tarvitse välttämättä etsiä mitään hyvää, jos siltä tuntuu. 

Sellaiset terveiset täältä koneen äärestä. Toivottavasti lisäät itsesi lukijaksi niin pysyt ajan tasalla näistä mun ajatuksista ja muista asioista. 

Se ois hei hei!

-Laura

Welcome money... bye bye money

Heippodei vaan kaikille! Meikäläinen pääsi taas vähän ostelemaan, kun käytiin tiistaina matkuksessa porukoiden ja poikaystävän kanssa. Oli kyllä ihan mukavaa, vaikka autossa istuessa särkikin vähän päätä ja jalkoihin koski...ja rahaa meni. En tiiä miten, mutta mulla menee aina noilla reissuilla ihan kauheasti rahaa (vaikka ne onkin äidin rahoja), vaikka yritän käyttää niitä miten säästäväisesti. On se vaan rankkaa olla nuori, kun pitää ostaa aina uusia vaatteita ja kaikkea uutta tilpehööriä :D 

No joo olihan tuolla matkalla jotain tarkoitusta muutenkin, kun päästiin kattelemaan / testaamaan sohvia Joonaksen kanssa tulevaisuutta varten ;) Siitä sitten myöhemmin.

Mutta juu. Esittelen vähän tätä mun ostossaalista, joka tuolta tarttui mukaan. Mun rahankäyttöä voisi verrata meidän jääkaapin oven magneetin tekstiin: suklaa tuli tänään, meni tänään. Paitsi että vaan vaihtaa sen suklaan paikalle rahan... mutta ei se suklaakaan kyllä täällä hirveän pitkään pysy. Hmmm...no ASIAAN! 

Ja näissä kuvissa joissakin näkyy myös mun hiukset, jotka siis leikkautin reilu viikko sitten ja rakastan näitä ihan yli kaiken. ♥ On näihin kyllä joutunut hiukan totuttelemaan, koska viimeksi kymmenen vuotta sitten on ollut näin lyhyet hiukset, mutta nyt niihin kuviin....

 

Paita | Bik Bok | 24,95e

 

Boyfriend-farkut | NewYorker | 19.95 (alehinta! norm. 39.95e)

 

Basic-topit | Cubus | 6.95e (tankkitoppi) | 4.95e (narutoppi)

 

Shortsit | Cubus | 11.95e

 

 Supermehut - Erin Quon & Briana Stockton | Kirjakassi - Matkus, Kuopio | 14.90e

 

 

Valkoinen ruukku/kuppi | IKEA | 1.99e

 Puuterisivellin ja aurinkopuuteri on ostettu Joensuun sokokselta!











Aurinkopuuteri | Rimmel | 8.95e | Joensuun Sokos




Puuterisivellin | We Care Icon | 7.95e | Joensuun Sokos

 

Peitepuikko | Isadora | 12,90e | Sävy: 07 Warm sand | Sokos Emotion

 Valokynä | Maybelline | 11,90e | Sävy: 01 Ivory | Sokos Emotion

Master Brow pro palette | Maybelline | 10,90 | Sävy: Soft brown | Sokos Emotion

 Huultenrajauskynä | GOSH | 7,90e | Sävy: 004 Simply Red | Sokos Emotion

 Huulipuna | GOSH | 11.90 | Sävy: 005 Classic red (matt) | Sokos Emotion

♥: Laura

New love

Vihdoinkin loma! Koko viime viikko oli yhtä taistelemista tän koulun ja stressin kanssa, että nyt tuli kyllä tauko täysin oikeaan paikkaan. Ja nyt on sitten vielä aikaa kirjoittaakin tänne jotain, sillä tässä on lähitulevaisuudessa tulossa vähän yhtä sun toista mukavaa. 

Nyt olin koko viikonlopun mökillä Joonaksen kanssa ja oli kyllä ihan älyttömän mukavaa. Toissapäivänä käytiin pienellä kelkkareissulla ja ensimmäistä kertaa reitillä kun tuo rakas oli luvat hankkinut. En nyt löydä oikeaa sanaa millä tuota viikonloppua kuvais, mutta sanotaanko nyt vaikka että mahtavaa! Se tunne kun istut siinä kelkan päällä ja pieni tuulenvire käy kasvoille, kun kypärän visiiri on auki. Kyllähän se epätsainen reitti käy polviin, mutta on se sen arvoista. Pieni jännitys joka kerta kun jossakin kohdassa lennät ilmaan ja mietit että lennätkö kyydistä vai et. Pakko kyllä myöntää että pari kertaa alko päässä miettiä että miten siitä kelkan päältä hyppää pois jos meinaa tippua. No onneks ei tullut semmoista hetkeä eteen, vaikka lähellä olikin. 

En tiedä mikä siinä on mutta oon alkanut pitämään kelkkailusta koko ajan enemmän. Kun tottuu siihen että sun täytyy itse tasapainotella siinä kyydissä, niin siitä tulee vaan parempaa. Jos joku joka tätä lukee ja ei ole koskaan ollut kelkan kyydissä niin suosittelen lämpimästi, jos vain tilaisuus tulee. Se saattaa tuntua aluksi ihan kauheelta, vaikka menisi pelkästään jäällä niin siihen kyllä tottuu aika nopeasti. Minäkin totuin. En tiedä pidinkö silloin viime talvena miten kovasti kiinni ajajasta, mutta nyt muutaman kerran kyydissä olleena ei tarvitse kuin suurin piirtein lepuuttaa omia käsiä siinä ajajan kyljillä. 

Reittihän lauantaina oli Kontiolahti-Koli-Kontiolahti eli tuli siinä muutama kilometri kelkan kyydissä istuttua. Hiukan siinä syke nousi kun päätettiin, että mennään Kolin maisenahissillä sinne ylös hotellille kahville. Kyllähän se vaikutti hyvältä idealta ennen kuin näki sen hissin.... meinas paniikki iskee, mutta hyvinhän toi meni, kunnes ylös mennessä tajuttiin, että sillähän pitäisi mennä myös alas. Pakko myöntää että siinä vaiheessa kyllä puristin Joonasta kädestä kun alaspäin mentiin ja järvi näky siinä edessä. Tällaisena korkeanpaikankammon omaavana ihmisenä toi oli kyllä ihan itsensä ylittäminen. Kaikkeen sitä joutuu näin heti loman alkajaisiksi. :-)